Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 2008 - 2008-01Unohtunut ulkomuotokoulutus

Unohtunut ulkomuotokoulutus

Tuskinpa mikään aihe herättää niin paljon tunnepitoisia reaktioita näyttelyjä harrastavien koiraharrastajien keskuudessa kuin tuomarityöskentely ja koirien ulkomuotoarvostelu.

Jos oma koira pärjää, tuomari on asiansa osaava ja erinomainen. Jos naapuri voittaa, tuomari ei tiedä rodusta tuon taivaallista - eikä se naapurin koirakaan kaksinen ollut, mutta karvat oli hienosti prässätty ja tönkkökaulakin piteni, kun esittäjä hirtti koiransa hihnalla!

Tänä päivänä näyttelyt ovat kaukana entisaikojen pienen piirin tapahtumista, joissa kokeneet kasvattajat saattoivat istua koko päivän näyttelypaikalla ja hiiltymättä vertailla toinen toistensa kasvattien hyviä ja huonoja puolia (rodun finesseistä puhumattakaan).

Nykyisillä osanottajamäärillä näyttelyistä on tullut massatapahtumia, ja harvassa taitaa olla se rotukoiranomistaja, joka ei roikota kallista pentuaan pentunäyttelystä toiseen heti, kun ikä sallii. Jos ei pärjätä, näyttelystä poistutaan kiireen vilkkaa, eikä aina ehditä edes katsoa, kuka rodun voittaa (ja kun näyttelyluetteloa ei osteta, ei tiedetä, ketä ja mistä linjoista kilpailijat ovat, mikäli se nyt kiinnostaisikaan.)

Niinä vanhoina hyvinä aikoina selitettiin, että koiranäyttely oli tilaisuus, jossa kasvattajat voivat vertailla jalostustyönsä tuloksia. Ja mikäli tuomari oli osaava ja arvostettu, näyttelyyn mentiin hakemaan tuomarin mielipidettä koirasta. Ja jos koira ei ollut tuomarin mieleen, lohduttauduttiin, että ainakin asiantunteva kehänlaitayleisö voi muodostaa oman mielipiteensä koirasta ja etenkin sen vanhempien jalostusarvosta.

Nyt näyttelyissä kävijöiden valtaosalle tärkeintä on, että voitot ja sertit tulevat kotiin. Jos näin ei käy, silloin keskivertonäytteilleasettaja ja moni kasvattajaksi itseään kutsuva harrastajakin on ihmeissään, ja syitä menestymättömyyteen etsitään yleensä kaikesta muusta kuin omasta koirasta. Mitä muuta voisikaan, kun tietoa ja taitoa ei ole oman koiran kriittiseen arviointiin.

Meillä järjestetään monenlaisia kasvattajan ja jalostusneuvojan peruskursseja ja jatkokursseja, joissa kerrataan sukusiitosprosentteja ja jalostuspäätöksiä tehdään kaikenlaisten blup -indeksien mukaan. Usein tärkein tieto rodusta tuntuu olevan pitkä lista sairauksista, joita rodun koirilla on jossain päin maailmaa tavattu. Jos suomalaisia tutkittaisiin yhtä paljon kuin meidän koiriamme, epäilenpä, että meitä uhkaisi väkiluvun romahdus, kun puolet väestöstä olisi jalostuskiellossa varsinkin, jos ottaa huomioon meidän kapean geenipohjamme.

Kun prosenteilla pelataan, kirjanpitäjät ovat vahvoilla, mutta missä ovat ne taiteilijat, joilla on tietoa ja ennen kaikkea silmää jalostukselle? Viimemainittuja on vielä muualla maailmassa, onneksi. Kyllä olisivat monet meidän jalostusasiantuntijamme saaneet hepulin, jos olisivat lukeneet äskettäin julkaistua, Cruftsin ja Westminsterin näyttelyiden BIS:n voittaneen uroksen omistajan selostusta uroksen vaikutuksesta rodun jalostukseen - ja hänen jatkosuunnitelmistaan uroksen pakastesperman käyttämisestä sen tyttären- ja pojantyttärille!

Prosentteja meillä opetetaan, mutta missä uusia kasvattajia ja muita harrastajia opastetaan koiran anatomiassa, liikkeissä ja rotutyypissä? Ei oikeastaan missään, vaikka koiran rotutyypin tunteminen ja oman koiran vahvuuksien ja heikkouksien arvioiminen on kaiken kasvatustoiminnan perusta.

Tai ainakin pitäisi olla, vaikka sitä ei aina uskoisi, kun kuuntelee, miten kasvattajat ylistävät joskus hyvinkin keskinkertaisia saavutuksiaan, pentulaatikossa ja näyttelykehissä.
Jos laatua (tai sen puutetta) ei tunnisteta, ei sitä voi tavoitellakaan. Siksi keskinkertaisuus on aivan liian usein päivän teema, kun pitkä perspektiivi puuttuu eikä kärsivällisyys riitä paneutumaan tiedon hankkimiseen.

Viisaimmat tietävät, että mitä enemmän tietää, sen enemmän on opittavaa. Edesmenneen englantilaisen tuomarin, kasvattajan ja kynologin Tom Hornerin sanoin rotumääritelmä on kuin Isä meidän -rukous: höhläkin sen oppii ulkoa, mutta sen ymmärtämiseen menee vuosia.
Mentor (eli jonkinlainen tavallista opettajaa hienompi tukihenkilö) on tämänpäivän muotisana. Vähässä taitavat olla ne vanhat kasvattajat, jotka opastavat uusia tulokkaita oman rotunsa ja sen kasvatuksen saloihin. Yhtä harvassa taitavat olla ne, jotka ovat halukkaita kuuntelemaan ja ottamaan opiksi.

Aikanaan on saanut oppia tutkimalla sukutauluja ja lukemalla vuosikirjojen näyttelyarvosteluja. Nyt vilkaisu vuosikirjoihin osoittaa, ettei arvosteluista paljon kostu (ja siitä huolimatta me haluamme säilyttää kirjalliset arvostelut jopa suurissa arvonäyttelyissä, jonne koiraharrastajat ilmoittavat koiriaan titteleiden eikä suinkaan arvostelulausuntojen takia.)

Meillä käy tänä päivänä paljon ulkomaisia tuomareita, joiden koirahistoria on lyhyt, mutta tuomarioikeuksia on kertynyt jopa kaikkien rotujen tuomareiksi saakka vain muutamassa vuodessa. Meidän pohjoismaisilla tuomareillamme ja tuomarikoulutuksellamme on ollut maailmalla hyvä maine, mutta kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, eikä kotimaisten tuomareiden mielipide tunnu painavan yhtä paljon kuin jostain eksoottisesta maasta tulleen ”ekspertin”.

Sitä paitsi sama kiire näyttää tarttuneen suomalaiseen tuomarikuntaankin, kun tuomarioikeuksia laajennetaan vinhaa vauhtia roturyhmästä toiseen, eikä muste yhdessä ”näyttölapussa” ole ehtinyt kuivua, kun on jo ehditty antamaan ns. näyttöjä toisessa rodussa.

Tänä päivänä on saatavana paljon tietoa eikä enää tarvitse leikellä koirien silhuetteja papereista oppiakseen anatomian vaikutuksen koiran ääriviivoihin, mutta ongelma on tiedon järjestämisessä loogiseksi kokonaisuudeksi. Siinä tarvitaan järjestelmällistä koulutusta - muussakin kuin prosenteissa ja muillekin kuin tuomareille.


Kirsti Lummelampi