Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 2009 - 2009-02Tuontikoirien ongelmat

Tuontikoirien ongelmat

Äskettäin toisen rotujärjestön lehden toimittaja otti yhteyttä ja halusi julkaista lehdessään parikymmentä vuotta sitten suomentamani amerikkalaisen artikkelin siitosuroksen valinnasta. Artikkelin pääsanoma oli, että vaikka uroksen valinta on tärkeää, kasvattajan kannalta vielä tärkeämpää on oma vahva narttulinja - narttuhan tuo jälkeläisiinsä paitsi geneettisen perimänsä myös ympäristövaikutuksensa hoitaessaan ja ruokkiessaan pentujaan.

Artikkelin perusolettamuksena oli, että kasvattajat käyttävät jalostuksesa linjasiitosta.
Miten ajat ovat muuttuneet! Kun vanhat kasvattajat käyttivät jalostusohjelmissaan harkiten linjasiitosta - ja kauheuden kauheus, joskus jopa sisäsiitosta - vakiinnuttaakseen rotutyypin, vahvistakseen toivottavia hyviä ominaisuuksia ja saadakseen esille ei-toivottavat ja jalostuksella karsittavat ominaisuudet, nyt haetaan yhdistelmiin mahdollisimman kaukaisia partnereita - ettei vain rodun geenipohja kapenisi ja rodun terveys vaarantuisi!

Meidän korkeimmat jalostusasiantuntijammehan ovat jo vuosia peräänkuuluttaneet eri rotujen geenipohjan laajentamista ja sukusiitosprosenttien alentamista ja onnistuneetkin propagandassaan siinä määrin, että monet internetistä ”luotettavaa tietoa” hakevat pennunostajatkin ovat oppineet etsimään pentuja yhdistelmistä, joissa sukusiitosprosentti on mahdollisimman alhainen, mieluiten nolla.

Kauhean sairaitahan rotukoirat ovat, kuten meille on julkisuudessa ja Jalostuksen tavoiteohjelmien sairauslistoilla todisteltu - niissäkin roduissa, joiden koirat elävät 12-15-vuotiaiksi lihottamatta sanottavammin eläinlääkäreiden rahakukkaroita.

En ole nähnyt mitään selkeää tutkimustietoa siitä, miten paljon terveempiä koiria tuotamme silloin, kun yhdistelmän koirat ovat mahdollisimman vähän sukua toisilleen. Näyttelykehissä, missä jalostustyön tuloksia pitäisi arvioitaman, tämän jalostusfilosofian tulokset ovat valitettavasti alkaneet näkyä liiankin selvästi, kun melkein rodun kuin rodun taso on laskenut hälyttävästi.

Kun me rotujärjestöissä olemme samaan aikaan joutuneet painimaan monenlaisten, tuontikoirien (eli potentiaalisen jalostusmateriaalin) aiheuttamien ongelmien kanssa, kyyninen johtopäätös on, että kyllä geenipohja laajenee ihan ilman Jalostuksen tavoiteohjelmiin asetettuja jälkeläismäärien rajoituksia.

Ja kun tähän lisätään vielä viralliset päätökset, joilla rotuun voidaan rekisteröidä toisen rodun koiria, ei voi kuin ihmetellä, miten kevytkenkäisesti rotukoirien rodunomaisuuteen suhtaudutaan.

Ettei vain huomaamatta jouduttaisi tilanteeseen, jossa me olemme itse yksisilmäisillä ja yksipuolisilla toimillamme ajautuneet tilanteeseen, jossa ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” esitaistelijat ovat saaneet selkävoiton, ja rotukoirajalostus ja perinteiset rodut omine erityispiirteineen ovat menettäneet merkityksensä.

Selvää on, että rodun geenipohjan laajentaminen hintaan mihin hyvänsä ei ole yksinomaan hyvä asia, vaan sen satoa korjataan tulevaisuudessa.

Esimerkiksi viime vuoden rekisteröintitilastot osoittavat, että joissakin rotujärjestömme edustamissa suosituimmissa roduissa tuontikoirien osuus saattaa olla jopa kolmannes kaikista rekisteröidyistä koirista.

Tilastonikkareille ja sukusiitosprosentteja laskeville kirjoituspöytäasiantuntijoille tämä saattaa olla tervetullutta, mutta onko se sitä käytännössä?

Mitä tapahtuu, kun kahden tuontikoiran jälkeläinen on ilmiasultaan sekarotuinen? Kasvattaja voi tietenkin teettää DNA-polveutumismäärityksen, joka osoittaa, että koira on näiden vanhempien jälkeläinen, mutta toistaiseksi koiran rotua ei voi määritellä DNA:n avulla. Vanhemmilla saattaa olla hienot sukutaulut, joissa esiintyy tunnettuja kennelnimiä. Eri asia on, miten hyvin sukutaulut pitävät paikkansa, kun on niistä löytynyt niin kissoja kuin aivan eri roturyhmän koiriakin - kun rahalla saa tärkeämpiäkin papereita noista ”uusista” kennelmaista, joista valtaosa tuonneista on.

Entäpä kun jalostuskäyttöön on tuotu ulkomailta vaikkapa 9-10-kiloinen, luppakorvainen yorkshirenterrieri, jolla on vientisukutaulu kunnossa ja jonka pentuesisaruksia on myös hyväksytty meidän koirarekisteriimme? Ensisilmäyksellä rodun geenipohja laajenee, mutta kun tuontikoirien sukutauluja katsoo tarkemmin, huomaakin, että meille on tuotu samojen urosten jälkeläisiä ja monissa tapauksissa useita pentuja samasta pentueesta, välittäjät kun ovat asialla.

Tai jos Baltian pentutehtailta on tuotu ranskanbulldoggi, jolla on ”paperit”, mutta joka on jo muutaman kuukauden iässä erehdyttävästi englanninbulldogin näköinen ja kokoinen ja jonka pentuesisaruksia on jo ehditty rekisteröidä Suomen koirarekisteriin.

FCI-maana Suomi joutuu hyväksymään muiden FCI-maiden vientisukutaulut, mutta tietääkseni missään säännöissä ei sanota, että meidän on hyväksyttävä nämä ”paperilliset” koirat jalostukseen. Meillä on jo olemassa Ei jalostukseen-rekisteri, ja ilmeisesti meidän on hienosäädettävä omia sääntöjämme ja ohjeitamme niin, että nämä epätyypilliset (ja ulkomuodoltaan sekarotuiset) koirat saadaan siirrettyä pois jalostuskäytön piiristä. Muuten suomalaisen koiranjalostuksen tulevaisuuden näkymät ovat ankeat.

Samalla voi toivoa, että yleinen taloudellinen tilanne supistaa pentukysyntää ja valmius maksaa jopa 1000-2000 euroa suosikkirodun pennusta vähenee. Jos kotimaiset kasvattajat saavat kohtuullistettua pennun hintojaan, ehkäpä kysyntä alkaa suuntautua kotimaisen kuluttajasuojan piirissä olevien, järjestäytyneiden kasvattajien puoleen.

Kirsti Lummelampi