Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Artikkeleita - Rodunomaisuus vai showmanship?
Hasse Lehtinen

Hasse Lehtinen

Kaikessa ystävyydessä:
Rodunomaisuus vai showmanship?

Tämä artikkeli on julkaistu SKKY:n edeltäjän, Suomen Seura- ja Kääpiökoira­yhdistyksen Seurakoirat-lehdessä n:o 4/1981 ja myöhemmin SKKY:n Tiedotteessa 1/2001.


* Millainen on hyvä näyttelykoira, joka pärjää kehässä kuin kehässä ja poimii vielä matkan varrella pisteistä korkeista ryhmäsijoituksista?

* Sillä on saksanpaimenkoiran sivuliikkeet, beaglen etu- ja takaliikkeet, afgaaninvinttikoiran pään asento ja kaula, setterin ylälinja, spanielin iloinen ja vilkas luonne ja villakoiran ylpeän itsetietoinen asenne. Kun se vielä liitää kehässä vilkaisematta kertaakaan sivulle ja nuuhkaisematta maata, menestys on taattu.

* Liioiteltua? Kenties, mutta ei niin paljon, etteikö totta toinen puoli, sillä eikö koiralta kuin koiralta vaadita komeata kaulaa ja hyviä takakulmauksia silloinkin, kun rotumääritelmän mukaan sillä ei niitä pitäisi ollakaan.? Ylläoleva "ihanteellisen" näyttelykoiran kuvaus on USA:sta, jossa keskustellaan parhaillaan rodunomaisuudesta ja koiran esiintymisestä ja esittämisestä, eli ns. showmanshipistä. Keskustelun tarkoituksena on ollut alleviivata niitä vaaroja, jotka syntyvät showmanshipin korostamisesta rodunomaisuuden kustannuksella.

* Turha sanoa, ettei asia kuulu meille, koska meillä ei ole samanlaista tiukkaa kilpailua ja ruljanssia ryhmäkilpailujen tiimoilta kuin USA:ssa, jossa huippukoirien pisteitä lasketaan ryhmäsijoitusten perusteella ja mainoskampanjoita käydään sen mukaan. Kyllä meillä on samaa kilpailuhenkisyyttä, ja se lisääntyy ilmeisesti sitä mukaa kun koirat paranevat ja esittämistaito kohentuu. Kunhan ei unohdeta, että koirien on oltava aitoja rotunsa edustajia ja niillä on oltava rodulleen ominainen ulkomuoto, luonne ja liikunta. (Sanomattakin on selvää, että ryhmäkilpailuissa, joissa eri rotuiset koirat kilpailevat keskenään, ryhmätuomarin on oltava mahdollisimman kokenut tuomari, joka osaa arvioida jokaisen yksittäisen koiran omaa rotumääritelmäänsä vasten.)

* Meistä jokainen joutuu varmasti aina silloin tällöin miettimään rodunomaisuuden ja toisaalta showmanshipin ongelmaa ja punnitsemaan mielessään, kumpi painaa enempi niin ettei tule hämätyksi hienolla esiintymisellä. Itselläni oli tällainen tilanne Tukholman kansainvälisessä näyttelyssä arvostellessani kerrynterriereitä. Kehässä oli kaksi minulla aikaisemmin hyvin pärjännyttä koiraa, joista toisella on tältä vuodelta BIS-sijoituksia ja ryhmävoittoja ja joka esiintyy kuin unelma hellittämättä hetkeksikään. Jouduin arvostelun kuluessa kysymään itseltäni, kumpi on aito kerry, ja lopputulos oli, ettei tämä voitokas, hienosti esiintynyt koira pärjännyt tällä kertaa, koska mielestäni kehässä oli rodunomaisempi, aidompi kerry.

* Rodunomaisuus on asia, jota sen enempää tuomarit kuin kasvattajatkaan eivät saa unohtaa hetkeksikään. Kiinanpystykorvalta (chow chow'lta) ei saa vaatia bichon frisen luonnetta (mutta arkaakaan luonnetta ei saa hyväksyä), sen enempää kuin elegantisti liikkuvalta villakoiralta ei saa vaatia saksanpaimenkoiran menoa (vaikka monet isot villakoirat menevätkin elegantin, villakoiralle ominaisen liikuntatavan sijasta kuin schäferit ikään). Myöskään ei ole tarkoitus, että jokainen koira ravaa kehässä kuin viimeistä päivää rodulle vierasta vauhtia, vaikka pahat kielet väittävätkin, että ryhmäkilpailuista on tulossa juoksukilpailuja ja että esim. cockerspanielit ja villakoirat kiitävät sellaista vauhtia, etteivät ne edes ehdi käyttää raajojaan runkonsa alla.

* Hieno esittäminen, niin hyvä ja tavoiteltava taito kuin se onkin, ei saa mennä rodunomaisuuden ja rotutyypin edelle. Jokaisella rodulla on sille tyypillinen ulkonäkö ja ilme, joka on otettava huomioon. Joku totesi, että rodunomainen ilme on sitä, että jos aidan takaa kurkkii suuri määrä erirotuisia koiria, niistä on pystyttävä sanomaan ilmeen ja pään perusteella, mitä rotua ne ovat. Chihuahua ei ole chihuahua ilman sille tunnusomaista päätä ja tarpeeksi suuria korvia sekä korkeutta aavistuksen pitempää runkoa samalla tavalla kuin yorkshirenterrieri ei ole yorkshirenterrieri ilman sille tunnusomaista turkkia ja värejä, vanhaenglanninlammaskoira ilman sille ominaista takaosaa tai ranskanbulldoggi ilman sille ominaista ylälinjaa.

* Samalla tavalla, kun rodussa yleistyy jokin virhe, saattaa käydä, että virhettä aletaan pitää normaalina. Kun collieilla alkoi esiintyä ahtaita takaliikkeitä, ei mennyt aikaakaan, kun niitä alettiin pitää normaaleina. Samoin on ajateltu, että vanhanenglanninlammaskoiran on oltava pihtikinttuinen kun se on lammaskoira. Tai että newfoundlandinkoiralla on oltava kehräävät etuliikkeet, koska se on koira, joka ui. Virheiden yleistyessä rodussa tuomareiden ja kasvattajien kannattaa tehdä suursiivous. Näin kävi esimerkiksi kääpiösnautsereilla kymmenisen vuotta sitten, jolloin rodussa oli luvattoman paljon vaaleita ja keltaisiakin jopa valiokoiria. Asia on saatu korjattua, mutta nyt kasvattajien on kiinnitettävä huomionsa uusiin väriongelmiin. Yleisesti ottaen kun rodussa on joku asia päin prinkkalaa, tuomarit voivat auttaa asiaa poimimalla voittajiksi koiria, joilla ei ole samaa yleistä virhettä.

*Rodunomaisuus vai showmanship? Tietysti rodunomaisuus, mutta asiat eivät ole aina yhtä yksiselitteisiä, ja kehässä saattaa olla kahdeksan huonoa koiraa, joista joutuu valitsemaan vähiten huonon. Eli kuten kävi Tanskassa vähän aikaa sitten: englanninbulldogeissa oli kuka vinopurentainen, kuka vääräleukainen tai epätyypillinen päänsä puolesta eikä yksi rodunomainen bulldoggi antanut koskea itseensä, joten siinä sitten heikkona hetkenä valitsee koiran, jolla on oikea etuosa ja pää, mutta joka sitten liikkeelle lähtiessään venyy rungoltaan ja on pitkä kuin nälkävuosi! Eli mikään ei ole yksiselitteistä.