Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 1997 - 1997-02Laatua vai itsepetosta?

Laatua vai itsepetosta?

Perimätiedon mukaan Suomi on erityisosaamisen ja korkean laadun maa, jonka kalliiden tuotteiden on oletettu pärjäävän maailmanmarkkinoilla nimenomaan korkean laatunsa ja hienon suunnittelunsa ansiosta. Hinnallahan ne eivät voi kilpailla jo korkeiden tuotantokustannusten takia. Mutta kuinka ollakaan - nyt on yhtäkkiä jouduttu järkyttymään, kun on käynyt ilmi, että talot ovat olleet homeessa ja leninkien helmat repsottaneet jo pitemmän aikaa, ja luotettavana ja laadukkaana pidetty kansallinen monopolilentoyhtiömmekin alkaa muistuttaa palvelutasoltaan yhä enemmän Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden yhtiöitä.

Sama näyttää pätevän koiraharrastuksemme ja koiranjalostuksen tasoommekin. Koko 1990-luvun meille on hoettu, miten korkeatasoisia Suomen koiranäyttelyt ja muut koiratapahtumat ovat, ja miten erinomaisia ja kansainvälisesti kilpailukykyisiä ja terveitä koiria täällä kasvatetaan. Kansainväliset tilastotkin näyttäisivät tukevan tätä käsitystä ainakin ensinäkemältä, mikäli tilastoja ei analysoi tarkemmin.

Meillähän on viime vuosina leivottu ennätysmääriä kansainvälisiä valioita miltei rodussa kuin rodussa, ja viime vuonna FCI:n tilaston mukaan Suomeen myönnettiin kolmanneksi eniten kansainvälisen valion arvoja koko FCI:n alueella Ranskan ja Saksan jälkeen.

Tämän pitäisi olla hieno uutinen. Mutta onko monikaan pysähtynyt miettimään millä tavalla nuo kansainvälisen valion arvot on saavutettu, ja millaisessa kilpailussa niihin vaadittavat CACIB:it on ansaittu. Jos Suomen Kennelliitto tekisi nopean analyysin kansainvälisen valion arvo-anomusten perusteella, tulokset varmaankin osoittaisivat, että suurin osa CACIB:eista on saavutettu ns. uusien kennelmaiden eli Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän näyttelyissä, jonne suomalaiset koiraharrastajat ovat matkustaneet pilvin pimein hakemaan halpoja voittoja.

Kun pelin henkeen kuuluu voitto ja valionarvot mihin hintaan tahansa, näitä koiraharrastajia eivät ole pysäyttäneet kilpailun heikko taso, näyttelyiden huonot järjestelyt, tuntemattomat, vastapikapäteväidyt tuomarit näissä uusissa maissa tai näiden maiden kennelklubien rahanahneus, kun ulkomaisilta (tässä tapauksessa suomalaisilta) näytteilleasettajilta on kerätty moninkertaiset ilmoittautumismaksut tai erilliset eläinlääkärintarkastusmaksut verrattuna kyseisten maiden omiin näytteilleasettajiin. Salmonellat, helokkibakteerit ja muut pöpöt ovat olleet pieni hinta, kun on haettu Viron valion arvoja ja voittajatitteleitä! Ja onhan useimmilla ollut vatsalaukku niin vuorattu halvalla viinalla, etteivät pienimmät pöpöt ole edes tarttuneet! - ja onhan samalla kohotettu suomalaisen koiraharrastuksen imagoa. Sellaiseen ei Kennelliitto pystykään!

Kun meillä on vapaa maa ja vapaa harrastus, kukin voi hakea valiontittelit mistä parhaaksi näkee. Pitkäntähtäyksen koiranjalostuksen kannalta tässä piilee kuitenkin vakava vaara, kun useimmat tämän uudemman sukupolven koiraharrastajista näyttävät pettävän itseään ja uskovan vilpittömästi, että näillä titteleillä on jotain arvoakin ja heillä on hyppysissä kansainvälistä tasoa oleva jalostusmateriaali. Niin ei toki ole, ellei jalostusmateriaalia ole verrattu todelliseen kansainväliseen tasoon. Ja kylmä suihku onkin sitten sitä jäätävämpi, mitä korkeammalta tipahtaa, kun joku rodun tuntema tuomari ja kovempi kilpailu osoittavat näille valioille niille kuuluvan paikan.

Tämän itsepetoksen kerrannaisvaikutukset ulottuvat laajemmallekin silloin, kun me alamme tottua tuohon "kansainväliseen" tasoon ja ottaa esimerkkiä näistä uusista kennelmaista tai Keski-Euroopan FCI-hengestä järjestettäessä näyttelyitä ja valittaessa niihin sopivia vaihto-oppilaita tuomareiksi. Toki meidän näyttelymme ja koiramme vaikuttavat tässä seurassa korkeatasoisilta, mutta hyvin kauaksi ne jäävät maailman parhaimmistosta.

Panin huvittuneena merkille, että Koirauutiset-lehdessä "mat"-nimimerkillä kirjoittava palstanpitäjä herätti keskustelua näyttelyidemme tason laskusta. Kun kysymyksessä lienee Marja Talvitie, joka johtaa niin FCI:n näyttelyasiain toimikuntaa kuin meidän omaa näyttely- ja ulkomuototuomaritoimikuntaammekin, olettaisin hänen puuttuvan tunnetulla tarmollaan tähänkin asiaan. Aloittaa voisi vaikka SKL-FKK:n omista Messukeskuksen näyttelyistä, jotka eivät ole viime aikoina antaneet kovin vakuuttavaa kuvaa tästä koiraharrastuksemme ja -jalostuksemme laadusta. Kun laatu on laskenut samaan aikaan kun ilmoittautumismaksut ja pääsylippujen hinnat ovat nousseet, seurauksena on ollut paitsi näyttelyn kynologisen tason romahtaminen myös taloudellisen tuloksen supistuminen entisestään - joissakin tapauksissa jopa miinukselle. Eikä tulos tai laatu kohoa säästämällä sähkökuluissa niin että näyttely käydään puolipimeässä, tai valitsemalla niputtain tuomareita, joiden tosiasiallista tietämystä ja kokemusta kohtaan näytteilleasettajat eivät tunne luottamusta.

Meidän rotujärjestömme rotujen harrastajien piirissä on esiintynyt runsaasti tyytymättömyyttä mm. tuomarivalintoja kohtaan, ja olemmekin lähestyneet SKL-FKK:n hallitusta pyytäen sitä kiinnittämään entistä enemmän huomiota tuomarivalintoihin ja yleensä ulkomuotoarvostelun tasoon näyttelyissämme. Nyt tuo Marja Talvitien johtama toimikunta on nimennyt oman asiantuntijatyöryhmänsä (niitä samoja, jotka ovat nytkin vaikuttavat nykyisten näyttelyiden tasoon) tutkimaan asiaa. Jäämme odottamaan toimenpiteitä. (Toki SKL-FKK:lla tulee olla keinot käytössä silloin, kun joku "uuden" kennelmaan tuomari heittelee luppakorvaisen rodun koiria kehästä väittäen, että niiden korvat on operoitu - "koska meillä Virossa operoidaan kaikkea".)

Samalla tavalla voisimme miettiä keinoja, joilla tälle uudelle harrastajasukupolvelle tarjotaan oikeita, laadukkaita esimerkkejä. Toisin sanoen, palataan vanhaan hyvään aikaan ja haetaan esimerkkejä pohjoismaisesta yhteistyöstä ja vakiintuneista anglosaksisista kennelmaista. Omasta puolestani olen sitä, mieltä, että FCI:n politikoinnin (ja koko järjestönkin) voi jättää hieman vähemmälle huomiolle.

Kirsti Lummelampi