Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 2011 - 2011-03Kennelharrastus tänään: Kontrollia ja kieltoja

Kennelharrastus tänään: Kontrollia ja kieltoja

Kennelliiton Koira-Expossakin muutama vuosi sitten puhunut Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen ruotii tuoreessa haastattelussaan suomalaisten vimmattua halua kieltää ja rajoittaa asioita.

”Suomalaiset ovat hirveitä valittamaan kaikesta. Tämä kuuluu ahdistuneeseen yhteisöetiikkaan, joka perustuu maaseudun oloihin ja jota virkamiesnarsismi ruokkii, ” professori selitti Nykypäivä-lehden haastattelussa.

Hänen mielestään suomalainen kontrollipolitiikka perustuu kommunitaristiseen eli yhteisöeettiseen ajatteluun, jonka mukaan me olemme kaikki samassa veneessä varjelemassa toisiamme pahalta.

Hän näkee kontrollipolitiikan ongelmaksi sen, että ongelmallisen vähemmistön takia maltillinen enemmistö joutuu kärsimään. Yleensä lait koskevat eniten niitä, jotka eivät niitä tarvitsisi, ja kontrolli kohdistuu pääasiassa niihin, jotka ovat jo kontrollissa, hän toteaa.

Kovin tutulta kuulostaa myös meidän aktiivikoiraharrastajien näkökulmasta, kun valmistaudumme Kennelliiton syksyn valtuuston kokoukseen säätämään näyttely- ja koesäännöistä ja muista toimintaamme ohjaavista määräyksistä.

Eikä näitä kaikkia sääntöjä, ohjeita ja määräyksiä edes valtuustoon asti tuoda, vaan niistä päätetään liiton hallituksessa - useimmiten asianomaisia eli rotujärjestöjä ja rotujen harrastajia kuulematta. Harva on se hallituksen kokous, josta ei jotain uusia määräyksiä tulisi - sitä tahtia, ettei tavallinen tallaaja tahdo perässä pysyä.

Hyvä esimerkki on Kennelliiton Koirarekisteriohje. Sitä muokattaessa on vuosien varrella tainnut unohtua, että Kennelliiton tärkeimpänä tehtävänä on puhdasrotuisten koirien rekisteröinti.

Jos koirien rekisteröinnistä tehdään liian monimutkaista, voi käydä niin kuin Tanskassa, missä puhdasrotuisten koirien rekisteröinnit ovat puolittuneet sitten 1980-luvun, vaikka koirien määrä ei ole laskenut. Selityksenä pidetään rekisteröinti- ja terveysmääräysten ylenmääräistä tiukentamista niin, että monet kokevat puhdasrotuisten, rekisteröityjen koirien kasvattamisen liian rajoittavana.

Meillä tämä samanlainen kielto- ja kontrollipolitiikka on johtanut yhä lisääntyviin terveysrajoituksiin, joita säädettäessä ei ole aina mietitty, mihin rajoitukset lopulta johtavat - paitsi kielteiseen julkisuuteen, kun annetaan kuvaa ”sairaista” rotukoirista.

Yhtenä konkreettisenä esimerkkinä voi ottaa äskettäin hyväksytyn suurikokoisen aasialaisalkuperää olevan rodun Perinnöllisten Sairauksien Vastustamis- eli PEVISA-ohjelman: kun rodussa tehdään isoja pentueita ja kun uroksen elinikäinen jälkeläismäärä on rajattu 30 pentuun, kukaan kasvattaja ei halua antaa uroksiaan ulkopuolisten käyttöön, koska pentumäärä saattaa täyttyä jo kolmessa pentueessa.

Tämän seurauksena narttuja käydään astuttamassa Virossa, jonka rekisteriin on hyväksytty Kaukoidässä kasvatettuja, risteytyksien tuloksena syntyneitä koiria. Nykyisin jalostuspolitiikkaamme ohjaavat ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” apostolit ovat varmaan mielissään, kun rodun geenipohjaa saadaan näin laajennettua. Mutta entäpä kun seurauksena on huonoluonteisia, vihaisia koiria, joita ei voi ihmisten ilmoille viedä kuin kuonokopalla varutettuina?

Professorin sanontaa lainatakseni me olemme varjelemassa toisiamme pahalta, kun rotujärjestöjen innokkaat nokkamiehet säätelevät uusia, rajoittavia PEVISA-määräyksiä. Mietitäänköhän, olisiko viisaampaa turvautua määräysten ja rajoitusten sijaan suosituksiin, joissa on harkittu tarkkaan, mitä vikoja ja sairauksia vastustetaan vapaaehtoisilla tarkastuksilla sen sijaan, että lihotettaisiin eläinlääkärien kukkaroa turhilla pakollisilla tutkimuksilla? Kasvattajahan loppujen lopuksi vastaa myymästään tavarasta, jollaiseksi koirakin lasketaan.

Olen joskus todennut leikilläni, että jalostustoimikunnat pitäisi kieltää lailla, sillä niin paljon eripuraa ne saavat aikaan. Kenties PEVISA-ohjelmille voisi tehdä saman.

Myös koiraharrastuksessa pätee toteamus, että yleensä säännöt ja määräykset koskevat eniten niitä, jotka eivät niitä tarvitsisi - eli niitä maan hiljaisia kasvattajia ja harrastajia, jotka aikaa, vaivaa ja rahaa säästämättä pyrkivät tekemään laadukasta kasvatustyötä rotunsa hyväksi ja jotka pyrkivät tunnollisesti noudattamaan sääntöjä ja määräyksiä.

Harmaalla alueella operoivat luomuviljelijät ja muut rötöstelijät ovat aikaa sitten oppineet kiertämään sääntöjä jos jonkinlaisilla vippaskonsteilla ja tullevat tekemään niin jatkossakin. Siitäkin huolimatta, että joku jää aina välillä kiinni ja pääsee kurinpitolautakunnan käsittelyyn.

Sitten meillä on harrastuksen eliitti, joka kokee olevansa sääntöjen ja määräysten yläpuolella. Kun on kaunopuheisuudella ja maineella selvitty aiemminkin, miksei jatkossakin?
”Minä olen niin kova tekijä, että minun edessäni ovat Kennelliiton johtajatkin polvillaan”, kerrotaan yhden opettaneen sijoituskoiransa haltijaa, kun tuli kysymys sopimuksen ehdoista,
joita joku toinen voisi pitää kohtuuttomina. Mitäs on pannut nimensä paperiin!

Kontrolli ja kiellot ulottuvat tänä päivänä läpi koko harrastuskentän siinä määrin, että joskus tuntuu kuin vapaaehtoiselle harrastamiselle ei enää olisi sijaa.

Onko meillä tarpeen olla yksityiskohtaisia sääntöjä ja määräyksiä siitä, minkälaiselle paperille ja kenen toimesta serttilaput näyttelyissä on painettu tai mitä värikoodia serttiruusukkeen sinisen on noudatettava? Tai montako jäsentä ja virkaa näyttelytoimikunnassa on oltava?

Viime aikoina kentältä on kuulunut epäilyjä, joiden mukaan Kennelliiton hallitukseen tulee niin paljon paperia, ettei enää tiedetä, mitä tuli päätettyä.

Professori Airaksisen sanoin: ”Pikkuasiat pitäisi jättää ihmisille itselleen”, minkä pitäisi päteä myös tähän harrastukseen. Ettei hukuta sääntöviidakkoon.

Kirsti Lummelampi