Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 2005 - 2005-03Jalostuksen tavoiteohjelmat - rotujen pelastusko?

Jalostuksen tavoiteohjelmat - rotujen pelastusko?

Monissa rotujärjestöissä ja rotuyhdistyksissä on tuskaltu Kennelliiton vuoden 2006 loppuun mennessä vaatimien jalostuksen tavoiteohjelmien kanssa. Jokin aika sitten minulta kysyttiin Suomen Terrierijärjestön lehteä varten mielipiteitä aiheesta: "JTO tulee - oletko valmis?" mikä antoi aiheen miettiä, onko koko hanke erityisesti kannaltaan pienten rotujen kohdalla edes realistinen.

Meillähän tuntuu liian usein unohtuvan se tosiseikka, että hyviä koiria eivät kasvata jalostustoimikuntien herrat ja rouvat, vaan rodulleen aidosti omistautuneet, kunnianhimoiset kasvattajat, joiden tavoitteena on parantaa rotua ja tuottaa mahdollisimman lähellä rotumääritelmän kuvaamaa ihannetta olevia koiria. Varsinkin pienemmissä ja “klikkiytyneimmissä” roduissa tämä tapahtuu usein jalostustoimikunnista ja jalostuksen tavoiteohjelmista huolimatta.

Voinee kysyä, mitä järkeä on laatia monimutkaisia, käytännöstä kaukana olevia jalostuksen tavoiteohjelmia roduissa, joissa saatetaan tuottaa muutama pentue vuodessa ja joissa on pari vakavasti otettavaa kasvattajaa loppujen ollessa erilaisia luomuviljelijöitä, jotka ovat viime vuosina tuoneet halpatuontikoiria ns. uusista kennelmaista sekä jälleenmyyntiin että omaan luomutuotantoonsa.

On hieman eri asia laatia tilastoja ja luoda tavoiteohjelmia esim. rottweilereille tai labradorinnoutajille kuin englanninkääpiöterrierille (viime vuoden rekisteröinnit 17 koiraa, viiden vuoden rekisteröinnit 80) tai kingcharlesinspanielille (14/52) tai muille roduille, joissa kasvatetaan muutamia pentueita vuodessa.

Kerettiläisesti olenkin miettinyt, että nyt meneillään oleva JTO-uudistus on tehty työllistämään muutamaa innokasta kirjoituspöytäkasvattajaa rotuyhdistyksissä (joissa ei välttämättä ole edes riittävää tietotaitoa kyseisen paperin tuottamiseen ja energiaa tarvittaisiin tärkeämpäänkin) sekä Kennelliiton jalostusosastoa. Käytännössähän tilanne hyvin monissa roduissa on sellainen, että kasvattajat joutuvat tuomaan aika ajoin uutta jalostusmateriaalia ulkomailta - kun yhtä urosta on käytetty omassa jalostusohjelmassa, kohta joudutaan hakemaan uusi uros tai astuttamaan narttu ulkomailla.

Suomen jalostusasioita ohjaavassa ja osin määräävässäkin etablissemangissa näyttää olevan vallalla käsitys ns. kokonaisvaltaisesta jalostuksesta, jossa pyritään laajentamaan jalostukseen käytettävää populaatiota ottamatta lainkaan huomioon, etteivät kaikki yksilöt joko ilmiasunsa tai sukutaulunsa puolesta sovi parantamaan rotua. Jalostushan on tai sen pitäisi olla ennen kaikkea valintaa, ja se on rotumääritelmän mukaisten koirien tuottamista niin, että koiraa katsotaan kokonaisuutena. Lainatakseni eläinlääkäri Kai Skutnabbia: jalostuksessa ei jalosteta esimerkiksi vain polvia.

Samoin meillä tuntuu olevan vallalla kiihkeä sairauksien ja vikojen etsintä: kun riittävästi kaivaa, hyvinkin terveen rodun maineessa olevassa rodussa löytyy jossain päin maailmaa jollakin yksilöllä joku sairaus, jonka voi sitten lisätä vastustettavien sairauksien joukkoon, vaikka sairautta tai vikaa ei välttämättä esiintyisikään meidän kannassamme siinä määrin, että kärpäsen tappamiseksi kannattaisi ottaa leka käyttöön, kun sanomalehdelläkin selviäisi.

Usein unohdetaan myös, että ensin pitäisi tutkia ja sitten vasta hutkia. Kysyn myös, minkä verran tieteellisesti pätevää tietoa saadaan lähettämällä rodun harrastajille erilaisia terveyskyselyjä? Kun usein kasvattajat jättävät vastaamatta kyselyihin ja vastaukset tulevat yhden koirien omistajilta, tuloksena on lähinnä mututietoa. (Sitähän syntyi muutama vuosi sitten oikein roppakaupalla, kun Kennelliitto järjesti laajamittaisen terveyskyselyn. Omat, vankan tieteellisen pohjan omaavat asiantuntijamme totesivat heti kättelyssä, että tuloksena tulee olemaan mututietoa, joten emme vaivautuneet edes levittämään kyseistä terveyskyselyä. Eikä tuloksiakaan ole näkynyt!)

Jos rodussa on ongelma, ensin ongelman laajuus on tutkittava ja sitten mietittävä toimenpiteitä. Meidän rotujärjestömme roduista parilla on PEVISA-ohjelma, kun toisessa ilmeni PRA-tapauksia ja toisessa haluttiin asettaa patella luksaatio-tutkimus rekisteröinnin ehdoksi polvivikojen kartoittamiseksi. Monella muulla on vapaaehtoisia tutkimussuosituksia silmäsairauksien, polvien tai lonkkien osalta. Vapaaehtoisuus onkin se tie, jota mielestäni pitäisi edetä varsinkin kun yksittäisen koiran tutkimustuloksilla on hyvin vähän virkaa niin kauan kuin koirien polveutumista ei ole varmistettu DNA:n avulla.

En halua missään nimessä vähätellä perinnöllisten sairauksien uhkaa, mutta en myöskään kannata saksalaistyyppistä järjestelmää, jossa jokin ylin mahti määrää, mitä jalostusvalintoja kasvattajat tekevät. Tuloksekasta kasvatustyötä tekevä kasvattaja on taiteilija, ei kirjanpitäjä, kuten muuan ansioitunut amerikkalainen kasvattaja totesi.
On tietenkin hienoa, että rotuyhdistyksissä tuotetaan hienoja ja monimutkaisia jalostuksen tavoiteohjelmia, mutta olisiko ainakin osa energiasta suunnattava tämän päivän kennelharrastuksen todellisiin uhkiin kuten lisääntyvään halpatuontiin ja paperittomien ja ns. “risteytyskoirien” tuottamiseen?

Tai olisiko mietittävä, mitä tehdään, kun jotkut kasvattajat saattavat astuttaa myyvän rodun narttuja jo alle vuoden ikäisinä, ja kolmivuotias narttu on jo saattanut synnyttää kolme pentuetta. Tuskin silloin on mietitty jalostussuosituksia, ja jalostuksen suunnitelmallisuus on rajoittunut taloudelliseen tulokseen.

Kun jalostuksen suunnitelmallisuudesta puhutaan, en malta olla mainitsematta asiaa, josta olen esittänyt Kennelliiton hallituksessa eriävän mielipiteen pöytäkirjaan, eli päätöstä hyväksyä nartun astuttaminen useammalla kuin yhdellä uroksella ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua, ilmoitusvelvollisuutta tai edes asianosaisilta ennen astutusta vaadittavia DNA-tunnisteita.

Edelläolevasta huolimatta uskon, että rotujärjestömme piirissä toimivat rotuyhdistykset ja niiden jalostustoimikunnat tekevät parhaansa pitääkseen jalostusasioiden ylimmät päättäjämme tyytyväisinä ja tuottavat ainakin jonkinlaisia JTO-papereita, joita voimme sitten pyöritellä yhdistysten, rotujärjestön ja Kennelliiton jalostusosaston välillä. Parantaako byrokratia rotujemme tilaa onkin sitten jo toinen juttu.

Kirsti Lummelampi