Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Artikkeleita - Koiranpidossa on korjaamisen varaa meilläkin

Koiranpidossa on korjaamisen varaa meilläkin

(Julkaistu SKKY Tiedotteessa 01/1996)

Marjatta Heinonen

Vaikka me suomalaiset koiraihmiset niin mielellämme korostamme joka käänteessä, kuinka korkeatasoinen koiramaa Suomi on, kuinka koiramme pärjäävät hyvin maailmalla ja kuinka korkea elintasomme näkyy myös koiranpidossa, on meillä silti jatkuvasti ongelmia sekä koirankasvatuksessa että kasvatuksen valvonnassa. Sen osoittavat viime vuosien aikana paljastuneet lukuisat eläinrääkkäystapaukset koirapiireissä. Useassa julkitulleessa tapauksessa on eläinrääkkäyksestä syyteeseen joutunut ollut aikaisemmin hyvin menestynyt, jopa arvostettukin kasvattaja. Ja kuinka paljon on tapauksia, jotka eivät ole yltäneet päivälehtien lööppeihin saakka?

Koiraharrastus räjähtää käsiin helposti, jos raha ja ahneus saavat siinä ylivallan. Saman onnettomuuden aiheuttaa myös rahan puute sekä epäsuhde pentujen määrän ja kysynnän välillä. Olosuhteet muuttuvat, mutta harrastusta ei osata säädellä olosuhteiden mukaan ja tilanne johtaa kaaokseen ja viranomaisten astumiseen kuvaan.

Viime aikoina lehtien sivuilta luetut tapaukset ovat useimmiten olleet sellaisia, joissa liian paljon koiria on pidetty liian ahtaissa tiloissa liian vähällä ravinnolla. Mutta eläinrääkkäykseksi voidaan kutsua muunkinlaista koiranpitoa. Koiralle aiheutetaan kohtuuttomia kärsimyksiä, jos esimerkiksi sen puhtaudesta ja liikunnasta ei huolehdita. Eihän ihmiselläkään ravinto ole ainoa elämän välttämättömyys, vaikka tärkein niistä onkin. Jopa näyttelyissä tapaa koiria, jotka ovat likaisia, haisevia ja aivan selvästi virtsoissaan päiväkausia maanneita. Ja tällaisia koiria tuovat näyttelyihin jopa eräät tunnetut ns. suurkasvattajat. Joten paljous ei aina ole laadun tae. Ja toki yhdenkin koiran omistaja voi jättää koiransa hoitoa vaille. Turkkirotua ei pidä ottaa, ellei jaksa turkkia myös hoitaa. Eläinrääkkäystä ja kasvattajan virhearviointia on myös se, että suuria, liikuntaa ja ulkoilmaa vaativia käyttökoirarotuja myydään ahtaisiin kerrostaloyksiöihin, joiden omistajat ovat työssä 8-10 tuntia vuorokaudessa ja koira ei saa tarvitsemaansa liikuntaa ja ulkoilmaa tarpeeksi.

Eläinrääkkäyksenä voidaan pitää myös sitä, että pennussa tai useimmiten aikuisessa koirassa ilmenneitä sairauksia tai vikoja ei hoideta asianmukaisesti ajoissa. Olen usein miettinyt, että viime aikoina yleistynyt pentujen osamaksukauppa saattaa antaa myös kuvan siitä, että mikäli pennulle sattuu onnettomuus tai siinä ilmenee jokin sairaus, on kysyttävä, mistä tällainen henkilö saa rahat kalliisiin eläinlääkärikuluihin, jos pennun hinnan maksaminen tuottaa jo suuria vaikeuksia

Eläinrääkkäystä on myös koiran syöttäminen niin lihavaksi, että se tuskin pystyy huoneistossa liikkumaan puhumattakaan ulkoilulenkeistä. Koira on yleensä sosiaalinen eläin ja se tarvitsee sekä kaltaistensa seuraa että ihmisen seuraa. Miksi hankkia koira, jos ei ole aikaa olla sen kanssa?

Uutta eläinsuojelulakia käsiteltäessä hännän typistäminen on ollut keskeisellä sijalla. On vähän nurinkurista, että kieltoa perustellaan sillä, että jopa eläinlääkärin asianmukaisesti suorittamana typistäminen tuottaa pennulle liikaa tuskaa ja kipua, mutta samalla kuitenkin kannuksia saa poistella miten hyvänsä. Toki samanlainen kipu ja tuska siinäkin on kysymyksessä.

Jos tunnistusmerkintäpakko eli tatuointipakko astuu voimaan siinä muodossa, missä sitä on suunniteltu, niin miten ihmeessä esimerkiksi pienten kääpiökoirarotujen kohdalla asia hoidetaan, sillä jos tatuointi on oltava pennulla jo sitä luovutettaessa, niin ei ainakaan chihuahua- ja muissa pienissä kääpiökoiraroduissa alle 7-viikkoista pentua voi nukuttaa tatuoinnin ajaksi.

Palatakseni vielä noihin ns. laajempiin eläinrääkkäystapauksiin, niiden ehkäisyyn ja valvontaan, toivoisin jokaisen yksityisen koiraihmisen, rotuyhdistysten ja Kennelliiton miettivän, miten tällaisia onnettomia tapauksia voitaisiin estää. Suomessa ei varmasti onnistu mikään tavallinen ilmiantosysteemi. Jokainen varoo sekaantumasta näihin asioihin. Anjaeerikäisiä ei ole riittävästi, kennelvalvojilla on niukat valtuudet ja jo se, että käynnistä on ilmoitettava etukäteen vie mahdollisuuden tosiasioiden toteamiseen paikalla. Poliisit eivät useinkaan ole kiinnostuneita, eikä heillä ole ehkä tällaiseen tarpeeksi resursseja. Eläinsuojeluväki on aktiivista, mutta useimpia heistäkin kiinnostavat enemmän häkkikanalat ja turkistarhaajat kuin huono koiranpito. Ja heidänkin valtuutensa ovat olemattomat silloin, kun asiat vaatisivat kovalla kädellä puuttumista.

Mielestäni sekä kennelvalvojat että eläinsuojeluväki kaipaisivat asianmukaista koulutusta nimenomaan koiranpitoa koskevissa asioissa. Sitä pitäisi voida antaa joko Kennelliiton tai paikallisten kennelpiirien toimesta. Ja sääntöjä olisi muutettava niin, ettei mitään ennalta ilmoittamista tarvittaisi kun koiranpitoa mennään tarkistamaan. Kateellisten kanssakilpailijoiden ilkeämieliset ilmiannot pitäisi myös pystyä erottamaan todellisista ongelmista. Yleensä rotuyhdistyksissä tiedetään kunkin rodun kohdalla nämä ikävät tapaukset, mutta jostain kummallisesta syystä rotuyhdistyksetkään eivät niihin juuri puutu. Usein myös henkilö ei ole minkään rotuyhdistyksen jäsen, ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, rotuyhdistykset katsovat, etteivät voi muka puuttua kuin jäsentensä koiranpitoon, vaikka tällaisten rotuyhdistysten säännöissäkin jo sanotaan, että yhdistyksen tehtävänä on valvoa rotunsa kasvatusta ja jalostusta Suomessa. Koskee siis koko rotua eikä vain jäsenten koiranpitoa. Koettakaapa muistaa tämä paragraaffi.

(Julkaistu SKKY Tiedotteessa 01/1996)