Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Artikkeleita - Rodunomainen liikunta

Rodunomainen liikunta – katoava ominaisuus?

Hans Lehtinen & Kirsti Lummelampi


Seuraava, katoavaa rodunomaista liikuntaa käsittelevä artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran englanniksi otsikolla “Where Is Typical Movement Going?” englantilaisessa Dog World-lehdessä vuonna 1996 ja australialaisessa National Dog-lehdessä myöhemmin samana vuonna.

Sen jälkeen artikkeli on ilmestynyt lukuisissa rotujärjestölehdissä Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, viimeksi Australian afgaaninvinttikoiraklubin ja Uuden Seelannin pointteriklubin lehdissä. Sitä on siteerattu useissa kynologiaa käsittelevissä kirjoissa, ja se on käännetty myös hollanniksi, hepreaksi, italiaksi, saksaksi ja espanjaksi. Artikkeli julkaistaan nyt kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa suomeksi. Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on luettavissa mm. SKKY:n englanninkielisillä internetsivuilla.


Koiranäyttelyjä ja erityisesti niiden ryhmäkilpailuja seuratessa huomaa liian usein, miten koirien ominaispiirteet ja erityisesti niiden liikunta näyttävät samankaltaistuvan. Siksi pitääkin kysyä: olemmeko menossa kohti yleismaailmallista keskivertonäyttelykoiraa, joka on näyttävä ja riittävän terverakenteinen, mutta joka ei edusta täysin oman rotunsa rotutyyppiä? Toisin sanoen, haemmeko me kasvattajina ja tuomareina kaikista näyttelykoirista samanlaisia ominaisuuksia rodusta riippumatta?

Liikkeet ovat koiran rakenteen mittari. Jos me hyväksymme tänään hädin tuskin havaittavat muutokset koiran liikunnassa, me hyväksymme vähitellen rotutyypin muuttumisen. Samalla me olemme luomassa tilannetta, jossa afgaaninvinttikoira liikkuu kuin villakoira ja villakoira liikkuu kuin afgaani. Jos näin on, sitten vakava keskustelu tänä päivänä näyttelykehissä nähtävistä liikkeistä on enemmän kuin paikallaan.

Monien rotujen alkuperäinen tehtävä on hämärtynyt siirryttäessä agraariyhteiskunnasta kaupunkiyhteiskuntaan. Samaan aikaan paineet rotumääritelmien muuttamiseen ovat lisääntyneet, kun kasvattajat pyrkivät kasvattamaan entistä “terverakenteisempia” koiria – aivan kuin rotumääritelmät olisivat terverakenteisuuden esteenä. Lisäksi vielä ns. vihreiden arvojen korostuminen puhdasrotuisten rotukoirien vähättelemisineen on omalta osaltaan vaikuttamassa oikean rotutyypin arvostuksen vähenemisessä.

Tämän päivän villakoiria katsoessa tuskin kukaan pysähtyy miettimään, mikä rodun karvapeitteen tarkoitus oli sen täyttäessä tehtäväänsä noutavana koirana jääkylmässä vedessä: kun karvan kärjet jäätyivät, alla oleva karvapeite muodosti eristävän kerroksen, joka piti koiran lämpimänä. Harva pysähtyy myöskään miettimään, mistä villakoiran perinteinen leijonaleikkaus on saanut alkunsa: villakoiran takaosan turkki leikattiin lyhyeksi koiran toimintakyvyn parantamiseksi aivan samalla tavalla kuin koiran päätukkaan ja häntään sidottiin punainen nauha, jotta metsästäjä erottaisi koiran maastossa. Villakoiran liikunta oli myös osa sen käyttötarkoitusta noutavana koirana: sen oletettiin liikkuvan kevyin, vaivattomin askelin, mikä on – tai minkä pitäisi olla – olennainen osa villakoiran rotutyyppiä vielä tänäkin päivänä.

Kukaan ei oleta griffonin tai yorkshirenterrierin pyydystävän rottia tämän päivän kaupunkilaistuneessa yhteiskunnassa, mutta tämän ei toki tulisi olla perusteena niiden alkuperäisen rotutyypin muuttamiseen. Myöskään shar pein ei oleteta toimivan taistelukoirana, mutta ei ole myöskään mitään syytä, miksei sillä voisi olla sen verran löysää nahkaa sää’än kohdalla, että se pystyisi tarvittaessa kääntymään, mikäli vastustaja saa siitä hampaillaan otteen.

Joissakin roduissa käyttötarkoitus sanelee koiran liikunnan. Toisissa tietyn tyyppisten liikkeiden vaatimukselle ei näytä olevan loogista selitystä, paitsi että useimmiten kysymyksessä on rodun kulttuuriperintöön kuuluva ominaisuus, jota tulisi vaalia. Jos kettuterrierin perintöön tai rotumääritelmän vaatimukseen (kuten sileäkarvaisen kettuterrierin osalta amerikkalaisessa rotumääritelmässä) kuuluu, että koiran etuliikkeiden on muistutettava kellon heilurin liikettä, ei ole mitään syytä, miksi tätä ominaisuutta ei voitaisi vaalia siitäkin huolimatta, että tällainen liike saattaa olla tänä päivänä harvinaista.

Seura- ja kääpiökoiraryhmään kuuluvien “koristekoirarotujen” osalta rodunomaiset liikkeet eivät ole yhtään vähempiarvoisia. Ajatellaanpa vaikka japanese chiniä, jonka tulisi olla keikarimainen, elegantisti liikkuva ja liikkeessä eturaajojaan nostava koira … tai kääpiöpinseriä, jolta USA:ssa ja Iso-Britanniassa vaaditaan korkeaa hackney-etuaskelta. Italianvinttikoiralta vaadittiin samanlaisia etuliikkeitä, kunnes FCI omaksui yhtäkkiä rodun kotimaan vaatimuksesta rotumääritelmän, jossa edellytetään “normaalia” liikuntaa. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut selittämään, miten tämä onnistuu muuttamatta koiran etuosan rakennetta, ja miksi rotumääritelmiä yleensäkään muutetaan rodun kotimaan muotivirtausten mukaan.

Vaikka joidenkin rodun alkuperämaiden rotumääritelmät jättävät paljon toivomisen varaa varsinkin, jos kyseisessä maassa koiranjalostusperinne ei ole kovin pitkä, joissakin tapauksissa FCI:n, Yhdysvaltain ja Englannin rotumääritelmien vertailemisesta on hyötyä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa maltankoiran rotumääritelmä. Englannin rotumääritelmä edellyttää ainoastaan vapaita liikkeitä, kun taas alkuperäinen Italian laatima rotumääritelmä kuvaa, mitä tyypillisen maltankoiran liikkeiltä on opittu odottamaan: kevyet, ravissa lyhyet ja hyvin nopeat askeleet antaen vaikutelman, että koira liukuu eteenpäin raajojen hädin tuskin koskettaessa maata. Villakoiran rotumääritelmien vertailu taas osoittaa ranskalaisten varoittavan, ettei koira saa liikkua liian maata peittävällä, pitkällä askeleella, kun taas amerikkalainen rotumääritelmä edellyttää joustavia liikkeitä – kuten myös afgaaninrotumääritelmä tekee, vaikka näiden kahden rodun liikkeet ovat hyvinkin erilaiset villakoiran tanssiessa ympäri kehään aitoon puudelimaiseen tyyliin ja afgaanin liikkuessa niin kuin sillä olisi vieterit jaloissaan.

Eri mantereilla vallitsevat tyyppierot vaikuttavat myös meidän käsityksiimme rodunomaisesta liikunnasta. Joissakin päin maailmaa tapaa shih tzuja, jotka olisivat paljon enemmän kotonaan lhasa apso-kehässä ja päinvastoin. Molempien rotujen liikunnasta on hyvinkin kiihkeitä ja ristikkäisiä käsityksiä (saako lhasa apson takaraajojen päkiät näkyä sen liikkuessa vai eivät, ja pitääkö päkiän näkyä shih tzulla?), ja lhasa apson “jaunty movement”- liikkeiden analysoimiseen tuntuu tarvittavan pitkälle menevää erityisasiantuntemusta, vaikka itse asiassa kysymyksessä on hyvin liioittelematon, normaalirakenteinen koira, jonka tulisi liikkua kevyin askelin vaivattomasti kuin ravihevonen. Tämä ei taas onnistu matalaraajaisemmalta, raskaampirunkoiselta shih tzulta, jonka rakenne (mikäli se on oikea) jo sanelee, ettei se voi liikkua samanlaisella tyylillä kuin korkeampiraajainen ja rungoltaan eri mallinen lhasa apso.

Ihannekoira

Laatukoiran määrittelemiseen tunnutaan käyttävän liian usein samanlaisia mittareita rodusta riippumatta, ja liian usein näyttävä esiintyminen ja taidokas esittäminen kätkevät koiran todellisen arvon rotunsa tyypillisenä edustajana.

Muuan asiantuntija totesi kerran, että me luulemme koiran liikkuvan hyvin liian usein, jos sillä on saksanpaimenkoiran maatavoittavat liikkeet sivusta ja beaglen etu- ja takaliikkeet, setterin ylälinja, cockerspanielin iloinen ja touhukas luonne ja villakoiran asenne.

Silloin ei kysytä, onko koira rotunsa tyypillinen edustaja, joka kuvastaa kaikilta ominaisuuksiltaan rodun kirjoitettua ja kirjoittamatonta rotumääritelmää. Silloin ei mietitä, onko kysymyksessä olemukseltaan keskiverto, hyvin esiintyvä, reipas ja ryhdikäs näyttelykoira, joka ei oikeastaan edusta minkään rodun rotutyyppiä, kunhan se täyttää yleisesti hyväksytyt terverakenteisuuden vaatimukset… Tällainen koira pitää eittämättä Euroopan Neuvoston tyytyväisenä, eikä se anna aihetta isoihin otsikoihin “epäterveistä” ja “liioitelluista” rotukoirista. Sen pitäisi kuitenkin saada hälytyskellot soimaan kaikilla, joiden pyrkimyksenä on säilyttää oikea rotutyyppi ja jotka eivät ole valmiita nielemään pureskelematta Euroopan Neuvoston terveen koiranjalostuksen periaatteita (eikä meidän edes tarvitse ryhtyä hätiköityihin toimiin rotumääritelmien muuttamiseksi niin, että griffoneista halutaankin yhtäkkiä jalostaa punaturkkisia karkeakarvaisia borderterriereitä. Kysymyshän on pikemminkin siitä, ettei rotumääritelmissä ole koiran terveyden kannalta kovin paljon vikaa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, vaan vika on rotumääritelmän tulkinnoissa, jos kasvattajat ja tuomarit erehtyvät palkitsemaan liioittelua.)

Ehkäpä kannattaisi pysähtyä lukemaan kiinanpalatsikoiran rotumääritelmä, jossa todetaan: “Etuliikkeet ovat hitaat ja arvokkaan rullaavat. Rodunomaista rullausta ei saa sekoittaa lapojen löysyydestä johtuvaan huojuntaan. Takaraajojen liikkeet ovat kapeat. On ensiarvoisen tärkeää, että raajat ja liikkeet ovat terveet.”

Terverakenteiset, käyrät eturaajat omaava basset hound liikkuu terveesti – tuolle rodulle. Jos sen eturaajat suoristaa, tuloksena on huonorakenteinen koira, jonka runko roikkuu eturaajojen välissä sen sijaan, että käyrät eturaajat tukisivat runkoa. Hyvärakenteisen mutta rodunomaisen chow chow’n takaosa on niin vankka, etteivät koiran kintereet taivu yli, mutta koira pystyy silti liikkumaan rodulle ominaisin jäykin takaliikkein aivan samalla tavalla kuin terve, rodunomainen rakenne sallii pulin liikkuvan eloisin, vauhdikkain, lyhyin ja nopein askelin.

Itse asiassa monella rodulla rodunomainen liikunta ei edes vastaa yleistä normaalin terverakenteisen koiran käsitystä, jossa etu- ja takaosa ovat hyvin kulmautuneet ja koira liikkuu pitkällä, maata voittavalla askeleella. Eikä siihen ole mitään syytäkään, ellemme pyri jalostamaan keskivertonäyttelykoiria.

Mitä nopeammin sen parempi

Meillä ei tunnu aina riittävän, että kaikki koirat liikkuvat tai niiden odotetaan liikkuvan samalla tavalla. Niiden odotetaan myös liikkuvan samalla nopeudella rodusta riippumatta.

Onko rottweiler parempi järkkymätön isäntänsä ja hänen omaisuutensa puolustaja jos se liikkuu yhtä ketterästi kuin australiankelpie, paimenkoira, joka juoksee vaikka lampaiden selässä tiukoissa paikoissa paimennustehtäväänsä suorittaessaan? Tai olisiko bernhardinkoira parempi pelastuskoira Alppien lumivyöryissä, jos se liikkuisi samanlaisella vaivattomuudella kehän ympäri kuin saluki?

Kuitenkin tänä päivänä monet rullaavaliikkeiset koirat juoksutetaan ympäri kehää sellaisella vauhdilla, etteivät ne edes pääse esittämään rodunomaisia liikkeitään. Kannattaakin vilkaista muutamaa rotumääritelmää. Englanninbulldogin rotumääritelmä toteaa, että koiran liikkeet ovat “raskaat ja lyhyet” ja koira liikkuu “varpaillaan lyhyin ja nopein askelin, ja takaraajat näyttäisivät viistävän maata”, kun taas clumberspanielin rotumääritelmä kuvaa liikkeitä näin: “liikkeet ovat rullaavat, koska runko on pitkä ja raajat lyhyet” ja vanhanenglanninlammaskoiran rotumääritelmän mukaan liikkeet ovat “karhumaisen rullaavat”.

Joskus kannattaakin pysähtyä miettimään, miten monet cockerspanielit liikkuvat niille tyypillisen “touhukkaasti”, tai miten usein irlanninvesispanielit liikkuvat humalaisen merimiehen tavoin, kuten rodun tyypillistä liikuntaa on joskus kuvattu.
Joskus näyttää siltä, että villakoiria ja spanieleita juoksutetaan kehän ympäri sellaista vauhtia, etteivät niiden takaraajat koskaan kosketa maahan (eikähän tänä päivänä näe kovinkaan usein entisaikojen cockerspanielin liikkeitä). Samalla tavalla voisi väittää, että useita terrierirotuja esitetään niin tiukassa hihnassa hirtettyinä, että niiden eturaajat eivät koskaan kosketa maahan! Koiran hirttäminen hihnassa saattaa olla paikallaan silloin, kun koiran etuosassa on vikaa ja etuosalle tulevaa painoa halutaan vähentää. Tavasta on tuskin pahempaa vahinkoa kuin tuomarin huomion kiinnittäminen ongelmakohtaan. Sen sijaan on onnetonta, jos erinomaiset etuliikkeet omaavat koirat eivät saa koskaan esittää hyviä etuliikkeitään.

Yhtä onnetonta on, kun joitakin rotuja esitetään tiukassa hihnassa niin, että niiden pään asento on rodulle epätyypillinen tai epäluonnollinen esittäjien unohtaessa, ettei skotlanninhirvikoiralla ja venäjänvinttikoiralla ole sivuliikkeessä samanlaista profiilia kuin afgaaninvinttikoiralla.

Kaikkia koirarotuja ei ole kehitettyä nopeasti liikkuviksi koiriksi. Esimerkiksi alaskan malamuutin amerikkalainen rotumääritelmä toteaa: “Malamuutteja arvosteltaessa on otettava ennen kaikkea huomioon rodun tehtävä painavia kuormia vetävänä vetokoirana… Malamuuttia ei ole tarkoitettu valjakkokoiraksi kilpailemaan nopeudessa pienempikokoisten pohjoisten rotujen kanssa.” Vastakohtana on siperianhusky, jolta vaaditaan nopeita ja kevyitä askeleita. Basset hound taas kehitettiin aikanaan hitaasti ajavaksi koiraksi, jotta jalan liikkuva metsästäjä pysyisi sen perässä. Siksi oikein vakaasti ja harkiten liikkuvan basset houndin ei voi olettaa kilpailevan nopeudessa samassa ryhmässä esitettävien korkeampiraajaisten koirien kanssa. Samaan ryhmään kuuluvat Bretagnen karkeakarvaiset bassetit (basset fauve de Bretagne) taas liikkuvat toisella tavalla kuin raskasrakenteinen ja matalaraajainen basset hound, koska ne kehitettiin metsästämään toisenlaisessa maastossa, Ranskan luoteisosan Bretagnen tiheässä aluskasvillisuudessa.

Koiran kunto

Jos näyttelykoiran haluaa pitää optimaalisessa lihaskunnossa ja varmistaa, että koira liikkuu rodulleen mahdollisimman hyvin, koiran kunnon kohottamiseen ei riitä muutama kierros kehän ympäri, vaikka jotkut näytteilleasettajat näyttävät näin kuvittelevankin. Erinomainen lihaskunto ja oikea treenaus ei kuitenkaan koskaan kätke koiran rakenteen heikkouksia tai rotutyypin puutteita, mutta se voi korostaa hyvää, rodunomaista liikuntaa.

Ns. turkkikoirien osalta niin näytteilleasettajat kuin tuomaritkin joutuvat usein tasapainottelemaan näyttelykehän vaatimusten välillä: toisaalta turkin on oltava huippukunnossa, mutta myös turkin alla olevan koiran on oltava kunnon liikunnan ansiosta erinomaisessa fyysisessä kunnossa. Usein kehissä näkyy upeaturkkisia koiria, joiden turkin alta löytyy löllyvä koira, jolta puuttuu tiivis, hyvä lihaskunto (ja usein koirat ovat vielä ylipainoisia!) Toisaalta siellä saattaa olla hyvän fysiikan omaavia koiria, joilla on katkeillut karva. Ihanteena on tietenkin kultainen keskitie, eli koira, jonka turkki on kunnossa ja joka on vielä turkin alla tiivisrakenteinen, hyväkuntoinen koira. (Ironista kuitenkin on, että joillakin suurimman osan elämästään häkeissä viettävistä turkkikoirista on todella erinomaiset lihakset – lieneekö niin, että ne kuluttavat aikaansa pomppimalla häkeissään ylös ja alas?)

Sama koskee koiran kuntoharjoitteluun mukaan tulleita teknisiä välineitä kuten juoksumattoja. Niidenkin käytössä on muistettava, että kultainen keskitie eli juoksumattoharjoittelun ja muiden liikuntamuotojen yhdistäminen antaa parhaan tuloksen. Jotkut ovat nimittäin sitä mieltä, että huonojen etuliikkeiden syynä on usein liiallinen juoksumaton käyttö, ja toiset taas uskovat, että liiallinen juoksumatolla juoksuttaminen saattaa itse asiassa lyhentää koiran liikerataa, jolloin taka-askeleesta tulee liian lyhyt.

Juoksumattojen käyttöä tuskin kannattaa tuomita suoralta kädeltä, vaan niitä pitäisi pikemminkin ajatella täydentävänä liikuntamuotona erityisesti silloin, kun huono sää rajoittaa ulkoilua ja koiran kuntoharjoittelua. Niihin olisi liitettävä muita liikuntamuotoja: kävely, pyöräily tai vapaana juokseminen. Harvalla on kuitenkaan mahdollisuutta mennä niin pitkälle kuin takavuosina kuuluisassa amerikkalaisessa afgaaninvinttikoirakennelissä. Siellä koirilla oli ylä- ja alamäkeen menevä L:n muotoinen juoksurata, jossa koirat joutuivat venymään ja taipumaan aitauksessa juostessaan.

Monipuolinen liikunta takaa kuitenkin monipuolisen lihasten käytön ja sitä myötä optimaalisen fyysisen kunnon. Erinomainen kunto ja erinomaiset liikkeet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että koira ei ole tyypillinen rotunsa edustaja, ellei se liiku rodunomaisesti. Jos rodun ulkomuodossa, mittasuhteissa ja liikunnassa hyväksytään tänä päivänä hienoisia muutoksia, huomenna joudutaan huomaamaan, että rodunomaisuus on kadonnut ja tilalle on tullut keskivertonäyttelykoira.

Terveiden liikkeiden ymmärtäminen on tärkeää, mutta rodunomaisen liikunnan ymmärtäminen on elintärkeää, mikäli haluamme säilyttää kunkin rodun rotutyypin. Eikä ymmärtämiseen riitä rotumääritelmän hokeminen ulkoa, sillä edesmenneen englantilaisen kynologin Tom Hornerin sanoin rotumääritelmä on kuin Isä meidän-rukous: helppo oppia ulkoa, mutta sen ymmärtämiseen menee vuosia. Siksi ei kannata pitää liian kiirettä.