Suomen Kääpiökoirat ry - Arkisto - Puheen­johtajan palstat - 2004 - 2004-02Katoavaa kennelkulttuuria

Katoavaa kennelkulttuuria

Tätä kirjoitettaessa eurooppalaiset urheiluhullut jännittävät suosikkijoukkueidensa puolesta, kun Euroopan johtavat jalkapallomaat ottavat mittaa toisistaan Euro-2004:ssä Portugalissa. Useimmat futiskommentaattorit ja fanit näyttävät olevan kiinnostuneita vain siitä, kuka tekee enemmän maaleja ja kuka voittaa. Harva pohtii, olisiko Prahan keväällä jotain tekemistä Tshekin joukkueen mahtavan hengen siivittämien saavutusten kanssa, ja harva pysähtyy miettimään, missä sellaiset jalkapallotaiturit kuin Zinedine Zidane, Edgar Davids tai Clarence Seedorf ovat oppineet temppunsa, kun he pystyvät kieputtelemaan pallon kanssa piruetteja vastustajien ympärillä - eivät suinkaan laakeilla jalkapallokentillä, vaan suurkaupunkien siirtolaiskorttelien asfalttipihoilla (kuten arvostamani kolumnisti ja jalkapalloasiantuntija Simon Kuper on analysoinut heidän taitojaan englantilaisissa lehtikolumneissaan.)

Yhtä yksioikoista tuntuu olevan tämän päivän aktiivisten koiraharrastajien suhtautu-
minen koiranäyttely- ja kennelharrastustoimintaan. Satunnainenkin vilkaisu eri keskustelupalstoille osoittaa, että useimmilla on mielessä vain palkinnot ja sijoitukset:
oliko pysti riittävän komea, saatiinko ruusuke, tuliko sertti tai peräti voitto.

Harva tuntuu pysähtyvän miettimään, mistä syystä koiranäyttelyissä käydään ja mikä näyttelyiden alkuperäinen tarkoitus oli. Aikaisemmin tämä ilmaistiin hienosti sanomalla koiranäyttelyiden olevan tilaisuuksia, joissa kasvattajat voivat vertailla jalostustyönsä tuloksia ja tavalliset koiranomistajat voivat hakea asiantuntevan tuomarin mielipiteen koiristaan.

Kun tämän päivän koiraharrastajat siunailevat, miten korkeita ilmoittautumismaksut ovat (ja ovathan ne, varsinkin Kennelliiton omissa arvonäyttelyissä,) he ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuitenkin valmis osallistumaan arpajaisiin Voittaja- ja muista titteleistä riippumatta siitä, kuka näyttelyssä arvostelee ja minkä painoinen tuomarin mielipide on.

Meidän kennelharrastuksemme silmäätekevät toki opettavat, että kaikki meillä arvostelevat tuomarit ovat päteviä tuomareita, ja niinhän he ovatkin, ainakin muodollisesti. Mutta minkälainen heidän taustansa on, jos etenkin näissä uudemmissa kennelmaissa tuomarikoulutus ja pävöinti on aivan toisenlaista kuin monissa kehittyneen kennelkulttuurin ja -perinteen maissa, ja koirakulttuurikin on hyvin nuorta?

Jos näytteilleasettajat menisivät hakemaan tuomarin mielipidettä eikä vain satunnaisia serttejä ja voittoja, he todennäköisesti myös valikoisivat nykyistä paljon tarkemmin, missä koiriaan esittäisivät. Säästyisipä paljon rahaa, ja näyttelytoimikunnatkin joutuisivat mietti-mään paljon tarkemmin, millaisia tuomarivalintoja tekevät. Eli päättämään, kumpi on tärkeämpää, mahdollisimman suuren koiramäärän saaminen näyttelyyn vai maan parhaimmiston ja kunkin rodun johtavien kasvattajien houkutteleminen paikalle?

Samoin voisi miettiä, olisiko suomalaisenkin koiraharrastuksen pitkän tähtäyksen etujen mukaista luopua FCI-maissa niin suositusta tuomareiden vaihto-ohjelmasta. (Eli kuten englantilaiset sanovat. You scratch my back and I'll scratch yours... eli rapsuta minun selkääni niin minä rapsutan sinun selkääsi.) Näyttäähän siltä, että tuomari ei ansaitse kannuksiaan millään muulla niin hyvin kuin istumalla tärkeillä paikoilla kennelklubien hallituksissa ja FCI:n toimikunnissa.

Näitä ajatuksia tuli esille keskustellessani parin kansainvälistä mainetta saavuttaneen, pitkän linjan suomalaisen kasvattajan kanssa tämän vuoden arvonäyttelyiden eli FCI:n Brasiliassa pidetyn, yleisesti surkeana tuomitun maailmannäyttelyn ja Barcelonan Euroopan Voittaja-näyttelyn jälkeen.

Kumpikin valitteli, miten tänä päivänä kukaan ei tunnu arvostavan laatua, kun näyttelyissä juostaan hullun lailla miettimättä lainkaan, minkäarvoisia voitot ovat, ja omia koiria kehutaan estoitta huomaamatta, että niissäkin saattaisi olla jotain parantamisen varaa. Tuskin kukaan voi epäillä, etteikö näillä keskustelukumppaneilla olisi kanttia esittää mielipiteitään: toisen kasvatit ovat saavuttaneet kaikkien rotujen näyttelyiden BIS-voittoja useilla mantereilla ja hän oli viime vuonna jaetulla ensimmäisellä sijalla oman rotunsa vuoden kasvattajana USA:ssa, ja toisen kasvatit ovat saavuttaneet kaikkein eniten kaikkien rotujen BIS-voittoja perinteisessä kovan kilpailun rodussa Euroopassa.

Mutta kuunteleeko heitä kukaan? Tuskinpa. Uudet koiraharrastajat ostavat rotukoiran ja ajavat sitten 300 kilometriä ensimmäiseen pentunäyttelyyn esittelemään uutta ylpeyttään. Kun virallisiin luokkiin päästään, sitten käydään näyttelyssä kuin näyttelyssä, ja saman tuomarin mielipidekin kelpaa useamman kerran, jos näyttelyiden koordinaatio ei ole pelannut ja rodulla on sama tuomari useammassa näyttelyssä - eihän harrastaja ole hakemassa mielipidettä vaan sijoituksia!

Kuka uusia koiraharrastajia sitten opettaa? Joskus tuntuu, ettei kukaan, sillä "historian suurimpia ylijäämiä" (kuten Kennelliiton hallitus mainosti viime vuoden taloudellista tulostaan) käytetään kaikkeen muuhun kuin kasvattajille ja heidän kauttaan uusille koiranomistajille suunnattuun täysipainoiseen koulutukseen ja valistukseen, eli aidon koirakulttuurin tai kynologian levittämiseen.

Eri asia on, ehtiikö kukaan edes pysähtyä oppimaan, kun kaikilla on kiire eteenpäin - koiranomistajilla voittoihin ja vuoden koira-pisteisiin, ja tuomareilla arvosteluoikeuksiensa laajentamiseen, jotta suhdetoiminta tuomarikutsujen keräämiseen olisi helpompaa. Olisiko aikalisän paikka kaikilla osapuolilla?

***

Tuo Kennelliiton "historian suurin ylijäämä" viime vuonna ei estänyt valtuustoa hyväksymästä jäsenmaksukorotusta, jälleen kerran. Kuten joissakin valtuuston kokousta koskevissa uutisissa on mainittu, vastustin jäsenmaksukorotusta. Niissä ei kuitenkaan mainittu perusteitani, eli: aatteellisen yhdistyksen toiminnan pääasiallisena tarkoituksena ei ole tehdä rahaa jäsenten kustannuksella, eikä maksukorotuksiin pitäisi mennä ennen kuin on katsottu, miten kennelbyrokratian toimintaa voitaisiin tehostaa ja miten jäsenten rahat saataisiin tehokkaaseen käyttöön - muuhunkin kuin paisuvaan verkkopaveluhankkeseen. Tehostamisen sijaa kyllä löytyy, eikä selityksenä hulvattomaan rahankäyttöön voi olla, että rahat eivät ole omia, vaan yhteisiä!

Kirsti Lummelampi